Leikitäänkö?

Miksi aikuisetkin tarvitsevat leikkiä?

Katsoessani KUMU-taidemuseossa Felix Randelinin maalausta rannalla juoksevista naisista jäin miettimään, mitä siinä oikeastaan kuvataan. Onko kyse vain kesäpäivästä? Vai jostain paljon syvemmästä?

Kuvassa on iloa, vapautta, ystävyyttä ja liikettä. Siinä on jotakin, jonka moni aikuinen tunnistaa kaipaavansa – vaikka sille ei aina löydy sanoja.

Usein ajattelemme, että leikki kuuluu lapsuuteen. Että aikuisuuteen kuuluvat vastuu, tehokkuus ja tavoitteellisuus. Silti moni huomaa terapiassa puhuvansa juuri siitä, kuinka elämä on muuttunut selviytymiseksi. Päivät täyttyvät velvollisuuksista, mutta ilo, uteliaisuus ja keveys ovat jääneet taka-alalle.

Psykoanalyytikko Donald Winnicott ajatteli, että leikki ei ole vain lasten toimintaa. Hänen mukaansa juuri leikin alueella ihminen voi olla luova, elävä ja yhteydessä itseensä. Leikissä ei tarvitse suorittaa eikä tietää lopputulosta etukäteen. Leikki on välitila sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä – paikka, jossa voimme tutkia, kokeilla ja löytää jotain uutta itsestämme.

Winnicottin mukaan juuri tällä alueella syntyvät myös kulttuuri, taide, ihmissuhteet ja kyky nauttia elämästä. Ehkä siksi aikuisetkin tarvitsevat leikillisyyttä. Emme siksi, että palaisimme lapsiksi, vaan siksi, että pysyisimme elävinä.

Kognitiivis-analyyttisen terapian näkökulmasta asiaa voisi tarkastella myös vastavuoroisten asetelmien kautta. Moni meistä on kasvanut ympäristöissä, joissa on saanut hyväksyntää olemalla reipas, pärjäävä ja vastuullinen. Vähitellen nämä suhteissa opitut toimintatavat voivat muuttua sisäisiksi vaatimuksiksi.

Sisäinen ääni voi sanoa:
"Tee enemmän."
"Älä ole laiska."
"Älä tuhlaa aikaa."
"Ole hyödyllinen."

Leikillisyys voi näyttäytyä silloin turhana tai jopa uhkaavana. Se voi herättää syyllisyyttä. Joskus ihminen huomaa, ettei enää edes tiedä, mikä tuottaa iloa.

Terapiassa yksi tärkeä tehtävä voi olla sen tutkiminen, millainen suhde ihmisellä on lepoon, iloon ja spontaaniuteen. Miten oma elämänhistoria on vaikuttanut siihen, mitä pitää sallittuna? Millaisia vastavuoroisia asetelmia tähän liittyy?

Jos esimerkiksi on oppinut asetelman:
vaativa toinen – suorittava minä, voi aikuisuudessa kohdata itsensä jatkuvasti vaativana. Tällöin leikillisyys ei ole vain mukava lisä elämään, vaan joskus myös tärkeä osa muutosta.

Leikillisyys voi tarkoittaa hyvin pieniä asioita. Se voi olla huonoille vitseille nauramista ystävän kanssa. Korttipeliä mökillä. Uimista ilman kuntoilutavoitetta. Maalaamista ilman ajatusta siitä, onko lopputulos hyvä. Tanssimista keittiössä. Hiekkalinnan rakentamista lapsen kanssa niin, että innostuu siitä itsekin. Tai hiekkalinnan rakentamista ihan itse!

Kyse ei ole siitä, että elämästä pitäisi tehdä kevyttä tai huoletonta. Kyse on siitä, että elämässä olisi tilaa myös sellaiselle, mikä ei perustu suorittamiseen.

Ehkä juuri leikillisyys muistuttaa meitä siitä, että olemme enemmän kuin saavutuksemme.

Milloin olen viimeksi tehnyt jotain vain siksi, että se tuntui hyvältä?

Ehkä vastaus löytyy lähempää kuin arvaammekaan – ystävän seurasta, rantapolulta, lautapelistä tai hetkestä, jolloin annamme itsellemme luvan olla hetken vähemmän vakavia.

Joskus juuri niissä hetkissä tunnemme olevamme kaikkein eniten elossa.