Ihminen ihmiselle

 Kun ihmiset ajattelevat terapeuttia, mieleen tulee helposti ihminen, joka tietää mitä tehdä. Rauhallinen. Tasapainoinen. Jollain tavalla "valmis". Todellisuus on aika paljon inhimillisempi.

 

Jeffrey A. Kottler kirjoittaa kirjassaan On Being a Therapist, että terapeuttina oleminen ei ole vain ammatti. Se on matka. Ja ehkä juuri tuo ajatus resonoi itsessäni kaikkein eniten. Terapeutti ei nimittäin katso ihmisyyttä ulkopuolelta. Hän elää sitä itsekin.

 

Terapiatyössä kohtaa jatkuvasti ahdistusta, riittämättömyyttä, häpeää, surua, yksinäisyyttä, kiukkua, kaipuuta ja keskeneräisyyttä. Ja samalla joutuu väistämättä kohtaamaan myös omia tunteitaan, rajojaan ja kipukohtiaan. Ehkä juuri siksi tästä työstä ei voi koskaan tulla täysin "valmis".

 

Moni terapeuttikoulutuksessa oleva tunnistaa varmasti myös sen ristiriidan, että samaan aikaan kun opettelee auttamaan muita, joutuu katsomaan itseään ehkä tarkemmin kuin koskaan ennen. Niin omassa koulutuksen velvoittamassa psykoterapiassa, koulutuksessa sekä koko matkan varrella. Ja hyvä niin. Koska terapiassa tärkeintä ei lopulta ehkä ole täydellisyys. Vaan kyky olla aidosti läsnä toisen ihmisen kanssa.

 

Kottler kirjoittaa myös vallasta terapiassa.Se on tärkeä näkökulma, josta puhutaan välillä liian vähän. Terapeutilla on aina jonkinlaista valtaa: hän saa kuulla ihmisen kaikkein herkimmät kohdat. Hänen sanansa voivat jäädä mieleen vuosiksi. Joskus yksi katsekin voi vaikuttaa enemmän kuin ymmärtää. Siksi terapeutin tärkeimpiä tehtäviä ei ole näyttää viisaalta, vaan pysyä jatkuvasti uteliaana myös omasta toiminnastaan. Miksi haluan auttaa juuri tällä tavalla? Mitä minussa herää tämän ihmisen äärellä? Yritänkö oikeasti kuulla — vai korjata liian nopeasti? Mitkä ovat minun arvot?

 

Ajattelen itse, että hyvä terapeutti ei ole ihminen, jolla ei ole haavoja. Vaan ihminen, joka tunnistaa omat kipukohtansa riittävän hyvin, ettei ala tiedostamattaan purkaa niitä asiakkaaseen, esimerkiksi ohjaamalla liikaa, kiirehtimällä, välttelemällä vaikeita tunteita tai tarvitsemalla itse hyväksyntää asiakkaalta.

Tämä työ muuttaa väistämättä myös terapeuttia itseään. Tapaa katsoa ihmisiä. Tapaa kuunnella. Tapaa ymmärtää sitä, miten paljon pinnan alla usein tapahtuu. Ehkä siksi terapiatyössä tärkeintä ei lopulta ole se, osaako aina sanoa oikein.
Vaan se, uskaltaako jäädä hetkeksi toisen ihmisen kokemuksen äärelle ilman kiirettä tehdä siitä heti siedettävää, ratkaistua tai selitettyä.