Kun pärjääminen oli ainoa vaihtoehto

Pärjäävä aikuinen ja outo ristiriita

Moni meistä pärjää.

Oikeasti pärjää.

Hoitaa arjen, vastuut, työn ja opiskelut. Pitää huolta muista. On se, johon voi luottaa. Se, joka ei vaadi liikaa. Se, joka kyllä selviää.

Ja silti jossain kohtaa – usein juuri läheisissä ihmissuhteissa – voi herätä outo ristiriita.

Vaikka pärjään yksin, läheisyys toisen kanssa tuntuu hankalalta. Välillä jopa ahdistavalta. Saatan kaivata yhteyttä, mutta samaan aikaan vetäytyä siitä. En aina osaa sanoa miksi.

Usein tämä ei kerro nykyhetkestä.

Vaan historiasta.

Kiintymyssuhdemalli aktivoituu läheisyydessä

Kiintymyssuhdemalli on tapa, jolla olemme oppineet olemaan suhteessa toisiin ihmisiin. Se ei ole persoonallisuuden piirre eikä tietoinen valinta, vaan varhain rakentunut malli siitä, miten turvaa haetaan, miten etäisyyteen reagoidaan ja mitä tapahtuu, kun yhteys tuntuu uhkaavalta.

Monelle tämä malli aktivoituu juuri silloin, kun ihmissuhde muuttuu aidosti läheiseksi. Parisuhteessa, vanhemmuudessa, joskus terapiassa. Siellä, missä ei enää riitä pelkkä pärjääminen, vaan tarvitaan myös tunnetta, vastavuoroisuutta ja haavoittuvuutta.

Välttelevässä kiintymyssuhdemallissa tämä on usein erityisen vaikeaa.

Välttelevä tapa olla suhteessa

Moni välttelevästi kiintynyt on oppinut jo lapsena pärjäämään yksin. Olemaan reipas, itsenäinen ja vaatimatta liikaa. Ei siksi, että olisi halunnut, vaan siksi, että se oli turvallisin tapa olla.

Jos omat tunteet ja tarpeet eivät ole saaneet vastakaikua, ne on ollut viisainta piilottaa. Ei ehkä tietoisesti, vaan vähitellen.

Oppii olemaan näyttämättä liikaa.

Oppii olemaan niin, että tarvitsee vähemmän.

Oppii olemaan häiritsemättä.

Pärjäämisestä tulee selviytymisen tapa, koska muita vaihtoehtoja ei ollut.

Ulkopuolelta tämä näyttää vahvuudelta. Ja usein se onkin ollut vahvuus: kyky kantaa itseään, säädellä omia tunteitaan ja jatkaa eteenpäin. Sisäisesti kyse on kuitenkin usein ollut sopeutumisesta tilanteeseen, jossa tukea ei ollut riittävästi saatavilla.

Lapsi oppii jotakin hyvin perustavaa:

"Minun on turvallisempaa pärjätä itse kuin tarvita."

Tässä ei ole mitään väärää. Tässä on viisautta. Tämä on ollut keino selvitä.

Kun lapsi tarvitsi paljon, mutta jäi yksin

Usein välttelevä kiintymyssuhdemalli mielletään niin, että lapsi olisi ollut jo varhain itsenäinen, vähän tarvitseva ja "helppo". Todellisuudessa monen välttelevän taustalla on aivan toisenlainen lapsi.

Lapsi, joka tarvitsi paljon.

Ikävöi vanhempia voimakkaasti.

Ahdistui erossa.

Haki lohtua, syliä ja turvaa.

Eli lapsi, jonka tarve oli suuri.

Juuri tällaisesta lapsesta kasvaa usein aikuinen, joka pärjää yksin ja vetäytyy läheisyydessä. Tämä on yksi tavallisimmista reiteistä välttelevään tapaan olla suhteessa.

Jos lapsi tarvitsee paljon, mutta ympäristö ei pysty vastaamaan tähän tarpeeseen riittävästi tai johdonmukaisesti, lapsi joutuu mahdottomaan tilanteeseen. Hän ei voi luopua vanhemmistaan, mutta hän voi joutua luopumaan tarvitsemisestaan.

Kun ikävä ei tuo turvaa, lohtu ei rauhoita ja ahdistus jää yksin kannettavaksi, lapsi oppii vähitellen jotakin hyvin perustavaa:

tarvitseminen ei auta.

Tämä ei tapahdu yhdessä hetkessä, vaan hiljaisena sopeutumisena. Lapsi ei tee tietoista päätöstä olla tarvitseva vähemmän – hän oppii, että se on ainoa tapa selvitä.

Häpeä tarvitsemisen taustalla

Kun tarvitseminen ei kohtaa vastakaikua, siihen alkaa liittyä häpeää. Tunne ei ole "tein väärin", vaan "minussa on liikaa". Häpeää ei lapsena voi käsitellä, joten se suojataan. Suojaksi syntyy pärjääminen, vetäytyminen ja tunteiden sulkeminen.

Tärkeä ja lohdullinen asia on tämä:

välttelevyys ei synny siksi, että lapsi ei olisi tarvinnut.

Se syntyy siksi, että lapsi tarvitsi enemmän kuin sai.

Aikuisuudessa tämä voi näkyä vaikeutena nojata toiseen, läheisyyden kokemista raskaana tai voimakkaana tarpeena pärjätä yksin – ei siksi, ettei yhteyttä kaipaisi, vaan siksi, että tarvitseminen on joskus sattunut liikaa.

Lapsena erillisyys suojasi selviytymistä, vaikka lapsi alun perin oli kaikkea muuta kuin erillinen.

Erillisyys ei ollut lähtökohta – se oli lopputulos.

Ja juuri siksi aikuisena erillisyys vaatii turvaa.

Turvaa siihen, että voi tarvita ilman että jää yksin.

KAT-näkökulma: vastavuoroinen asetelma

Kognitiivis-analyyttisen terapian näkökulmasta tätä voi ymmärtää vastavuoroisen asetelman kautta. Varhaisessa vuorovaikutuksessa lapsi on ollut tarvitseva, ikävöivä ja ahdistuva, mutta vastapuoli on koettu etäisenä, kuormittuneena tai tavoittamattomana.

Asetelma on ollut jotakin tämän kaltaista:

Minä tarvitsen – mutta toiseen ei voi nojata.

Kun tämä toistuu, lapsi alkaa sisäistää asetelman ja kääntää sen itseään kohtaan. Aikuisuudessa sama vuorovaikutus ei enää tapahdu vain toisten kanssa, vaan myös sisäisesti.

Tarvitsemisen hetkellä aktivoituu ikävöivä osa – ja vastaukseksi nousee vetäytyminen, pärjääminen tai tunteiden sulkeminen. Tämä ei ole tietoista, vaan automaattista. Selviytymismalli, joka on joskus suojannut, astuu esiin.

Parisuhteessa tämä voi näyttäytyä niin, että toinen lähestyy ja kaipaa, ja minä vetäydyn. Tai toisen muutos herättää minussa häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, joka kääntyy torjunnaksi tai oman tavan korostamiseksi.

KAT-näkökulmasta muutos alkaa siitä, että vastavuoroinen asetelma tulee näkyväksi. Kun sen tunnistaa, syntyy mahdollisuus tehdä jotakin toisin.

Eriytyminen ja uudenlainen turva

Eriytyminen tarkoittaa kykyä olla oma itsensä ja samalla yhteydessä toiseen. Sitä, että minä ja sinä olemme erillisiä, mutta emme irrallaan. Välttelevässä mallissa erillisyys on usein opittu ilman kannattelevaa yhteyttä. Siksi aikuisena eriytyminen – olla oma itsensä ilman puolustusta toisen rinnalla – voi tuntua uhkaavalta.

Mutta eriytyminen ei ole etääntymistä.

Se on päinvastoin yhteyden mahdollistamista.

Ajatus, joka usein auttaa, on yksinkertainen:

"Toisen valinnat eivät ole tuomio minusta."

Kun myös se ikävöivä lapsi saa tulla mukaan

Ehkä koko tämän teeman ydin tiivistyy tähän:

Lapsena erillisyys suojasi selviytymistä.

Aikuisena erillisyys vaatii turvaa.

Ja lopulta kyse ei ole vain aikuisesta, joka opettelee olemaan suhteessa toiseen.

Kyse on myös siitä pienestä lapsesta, joka joskus ikävöi ilman lohtua – siitä sisäisestä lapsesta.

Siitä lapsesta, joka kaipasi syliä ja turvaa, mutta oppi pärjäämään yksin, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Lapsesta, joka ei ollut liikaa – vaan tarvitsi enemmän kuin sai.

Aikuisena turva tarkoittaa mahdollisuutta tehdä toisin.

Turvaa siihen, ettei tarvitse vetäytyä suojellakseen itseään.

Turvaa olla keskeneräinen ja haavoittuva toisen rinnalla.

Turvaa siihen, että yhteys kestää, vaikka ei pärjäisi yksin.

Kun tuo lapsi saa olla mukana, yhteys ei enää uhkaa.

Se alkaa kannatella.

Koska tämä tapa on opittu, sitä voi myös vähitellen oppia toisin. Usein turvallisemmassa suhteessa, askel kerrallaan.

Eriytyminen ei synny kerralla.

Se syntyy pienistä hetkistä, joissa huomaat:

yhteys kestää – vaikka et suojautuisi.

Ja se on jo paljon.