Kalajoen reflektointia

Kun myötätunto kohtasi julmuuden – ajatuksia kahden viikon takaa

Reilu kaksi viikkoa sitten puhelin soi – minulle soitettiin Ilta-Sanomista. Haastattelija oli nähnyt TikTok-tililläni julkaisemani kirjoituksen Kalajoen tapahtumista ja halusi kuulla lisää. Se oli lämmin, kunnioittava kohtaaminen, josta jäi hyvä mieli. Samoin myös Pohjois-Pohjanmaan uutisten juttu, johon osallistuin, välitti kauniisti tilanteen inhimillisyyttä.

Sain haastattelujen jälkeen runsaasti viestejä. Valtaosa niistä oli koskettavia, empaattisia ja vilpittömästi tukevia. Ihmiset jakoivat omia ajatuksiaan, kiittivät sanoittamisesta ja kertoivat, kuinka tärkeältä tuntui, että joku pysähtyi puhumaan siitä, miten vaikeina hetkinä me oikeasti tarvitsemme toisiamme.

Mutta sain myös tuntea sen toisen aallon – sen kylmemmän. Juuri sen, mistä alkuperäisessä kirjoituksessani puhuin. Kommentteja, joissa kyseenalaistettiin motiivit. Syyttelyä, arvailuja: "halusi vaan julkisuutta", "oliko tästä jotain hyötyä", "miksi ei voi vaan antaa asian olla".

Olen miettinyt paljon, miksi osa ihmisistä reagoi näin. Miksi surun, sokin ja hädän keskelle heitetään epäilyksiä, kyynisyyttä ja jopa vihaa?
Ehkä se on suojaa.
Ehkä se on avuttomuutta, joka naamioituu kovuudeksi.
Ehkä on helpompaa tuomita kuin kohdata, mitä tällaiset tilanteet meissä herättävät.

Minä en saanut rahaa haastatteluista. En ollut itse yhteydessä mediaan. En kokenut tehneeni mitään sankarillista. Tein vain sen, mikä tuntui oikealta – lähdin auttamaan, koska en voinut olla tekemättä mitään.

Silti tämä kokemus avasi silmäni uudella tavalla. Ei vain siihen, miten nopeasti toiset meistä toimivat toisia auttaakseen – vaan myös siihen, miten herkässä kohdassa myötätunto voi murtua.

On edelleen vaikea pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä tuo päivä rannalla sai aikaan. Kehossa on vielä muistijälkiä: ääniä, katseita, hiljaisuutta. Mutta kaikesta huolimatta – tai ehkä juuri siksi – haluan yhä uskoa siihen, että hyvä on olemassa. Että myötätunto kantaa. Että lempeys ei ole heikkoutta vaan voimaa.

Haluan uskoa siihen, että sanat voivat olla myös suoja.
Että jonkun kommentti voi olla käännekohta – ei haava, vaan lohtu.
Että vaikka maailmassa on kylmyyttä, niin siellä on myös lämpöä, joka syttyy uudelleen ja uudelleen, ihmisten välillä.

Tämän maailman ei tarvitse enää lisää vihaa. Se tarvitsee toivoa, joka elää pienissä teoissa ja suurissa sydämissä.

Ja sinä, joka luet tätä – jos olet joskus joutunut kokemaan samanlaista syyttelyä tai epäoikeudenmukaista palautetta silloin, kun olit haavoittuvimmillasi – haluan sanoa tämän:

Et ole yksin.
Tunteesi ovat totta.
Ja sinun arvosi ei koskaan riipu siitä, mitä tuntemattomat ihmiset päättävät sinusta sanoa.

❤️‍🩹
Tiina

Tässä TikTok postauksen teksti:

"Eilen vietimme perheeni kanssa aurinkoista päivää Kalajoella. Rantapäivästä piti tulla rento, mutta se sai äkillisen ja pysäyttävän käänteen.
Huomasimme vedessä pelastushenkilökuntaa. Pian selvisi, että merestä etsittiin kolmea veden varaan joutunutta lasta. En epäröinyt – lähdimme mieheni kanssa auttamaan. Meitä oli useita etsimässä. Ihmisiä, jotka aivan hiljaisesti, ilman ohjeita tai johtoa, haravoivat merta veneillä, uiden, kahlaten, suppilaudoilla. Me kaikki teimme kaikkemme.
Näin, kun kaksi poikaa löydettiin. Toinen aivan vierestäni. Se hetki ei unohdu koskaan. Miten toivo ja epätoivo kulkivat rinnakkain. Miten paljon toivoin, että heidät saataisiin elossa rantaan.
Aikaa oli kulunut liikaa. He eivät enää heränneet. Kannoimme toivoa – loppuun asti.
Surun ja avuttomuuden tunne oli musertava. Vaikka yritimme parhaamme – ihan jokainen – kohtalo oli jo ehtinyt ensin. Voimia omaisille. Voimia kaikille, jotka olivat paikalla ja yrittivät auttaa. Tätä ei unohda koskaan.
Meri on kaunis, mutta petollinen. Syvänteet voivat alkaa äkisti, aallot viedä hetkessä.
Mutta tänään tuli vielä toinen aalto. Luin kommentteja netistä – ja ne olivat toisenlaista kylmyyttä. Julmuutta. Ihmisvihaa. Rasistisia heittoja. Vanhempien tuomitsemista. Pelastajien kyseenalaistamista.
Se satutti syvältä. Itkin uudelleen – en vain menetettyjen elämien vuoksi, vaan siksi, että pahin ei tuntunutkaan olevan meri – vaan se, mitä ihmiset osaavat toisilleen sanoa silloin, kun kaikkein eniten tarvittaisiin myötätuntoa.
Tämä sai pysähtymään. Miten paljon me tarvitsemme toisiamme. Miten tärkeää olisi, että lempeys voittaisi. Että emme olisi nopeita syyttämään, vaan valmiita kuuntelemaan. Että näkisimme ihmisyyden silloinkin, kun se on haavoittuvimmillaan.
Tämän maailman ei pitäisi tarvita lisää vihaa. Tarvitaan rakkautta, ymmärrystä, inhimillisyyttä. Tarvitaan niitä, jotka pysähtyvät, katsovat toista ihmistä silmiin ja muistavat: tässä on jonkun rakas.
Meren rannalla tapahtui jotain, joka ei katoa mielestäni koskaan. Mutta kaiken keskellä me kannoimme myös toivoa. Se oli hiljaista, mutta todellista. Ja ehkä juuri se kantaa meitä nyt eteenpäin."