Oletko oma itsesi?

Vai se, joksi oli turvallista tulla?

Moni aikuinen pysähtyy jossain vaiheessa elämäänsä kysymyksen äärelle, jota ei ole aiemmin tullut ajatelleeksi: olenko oikeasti oma itseni?

Usein kysymys ei nouse kriisinä, vaan hiljaisena kokemuksena. Arki sujuu, vastuut hoituvat ja elämä näyttää ulospäin toimivalta.

Silti sisällä on etäisyyttä. Ikään kuin eläisi elämää, joka on omannäköinen paperilla, mutta ei tunnu täysin omalta.

Tätä kokemusta kuvataan usein sanoillaolen hukassa, en tiedä kuka olen tai olen jotenkin eksyksissä itseni kanssa. Mukana voi olla myös tyhjyyden tunnetta tai vaikeasti sanoitettavaa ikävää.

Kyse ei kuitenkaan useimmiten ole siitä, että ihminen olisi kadottanut itsensä. Useammin on kyse siitä, ettei aito minuus ole aiemmin saanut tilaa.

Aitous ei katoa – se sopeutuu

Lapsuudessa ja nuoruudessa opimme olemaan sellaisia, joiden kanssa yhteys säilyy.

Sopeudumme ympäristöön, luemme toisten odotuksia ja muokkaamme itseämme niiden mukaan.

Joku oppii olemaan reipas. Toinen pärjäävä. Kolmas huomaamaton, kiltti tai vastuullinen.

Nämä eivät ole sattumanvaraisia tapoja olla. Ne ovat usein olleet viisaita ja välttämättömiä keinoja selvitä.

Lapselle yhteys toiseen ihmiseen on elintärkeää. Jos oma tunne, tarve tai ilmaisutapa on uhannut tätä yhteyttä, sopeutuminen on ollut turvallisempi vaihtoehto.

Kognitiivis-analyyttisessä ajattelussa tätä ymmärretään suhteissa opittuina tapoina olla.

Ihminen oppii varhain, millaisena on mahdollista tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja kohdatuksi.

Nämä mallit kulkevat mukana aikuisuuteen, usein huomaamatta. Aito minä ei katoa näiden tapojen alle. Se voi jäädä odottamaan.

Kun sopeutumisesta tulee tapa olla

Aikuisena tämä voi näkyä monin tavoin.

Voi olla vaikea tunnistaa omia tarpeita, rajoja tai toiveita. Saattaa olla helpompi vastata toisten odotuksiin kuin kuulla omaa sisäistä suuntaa.

Elämä voi tuntua jatkuvalta sopeutumiselta, vaikka ulospäin kaikki näyttää hyvältä. Voi olla tunne, että on jatkuvasti vähän väärässä paikassa –itsensä kanssa.

KAT:ssa tätä jäsennetään usein vastavuoroisten asetelmien kautta. Ihminen saattaa toistuvasti asettua suhteisiin tavalla, jossa oma tila jää pieneksi ja toisen tarpeet korostuvat.

Sisäinen kokemus voi olla, että omat tunteet ovat liikaa, hankalia tai häiritseviä. Siksi niitä pidetään taka-alalla. Ei tietoisesti, vaan siksi, että se on joskus ollut turvallista.

Terapia ja uusi kosketus aitouteen

Terapiasuhteessa voi joskus tapahtua jotakin, mikä on monelle täysin uutta aikuisuudessa: kokemus siitä, että saa olla olemassa ilman roolia.

Ei tarvitse olla pärjäävä, järkevä tai valmis. Ei tarvitse tietää, mitä tuntee tai mihin on menossa. Riittää, että saa olla sellaisena kuin on; epävarmana, keskeneräisenä, ehkä hetken hiljaa.

Tämä ei synny tekniikoista tai neuvoista, vaan suhteesta. Siitä, että toinen ihminen pysyy läsnä myös silloin, kun ei pärjää, ei tiedä eikä osaa selittää itseään.

Kognitiivis-analyyttisessä terapiassa tätä voidaan ymmärtää uutena kokemuksena suhteessa toiseen: sellaisena, jossa oma kokemus saa olla olemassa ilman että yhteys katkeaa.

Moni kuvaa tätä hetkenä, jossa aito minä saa ensimmäistä kertaa olla ja tulla nähdyksi.

Ei suurena oivalluksena, vaan pienenä muutoksena sisällä: helpotuksena kehossa, ajatuksena jonka uskaltaa sanoa ääneen, tai tunteena siitä, ettei tarvitse heti muuttua.

Aitous ei ole projekti

Aito minuus ei synny vaatimalla enemmän itseltä. Se ei ole projekti tai tavoite, joka saavutetaan.

Se tulee näkyväksi siellä, missä ei tarvitse jatkuvasti suojautua, tarkkailla tai pelätä yhteyden katkeamista.
 

Joskus tähän päästään vasta aikuisena.

Ja sekin on täysin riittävän ajoissa.